Erilaisuuden sietämätön kireys

Erilaisuus on vahvuus - jos se osataan hyödyntää. Projektiryhmään päätyy tavallisesti erilaisia ihmisiä (toivottavasti). Jotta erilaisuus voisi olla voimavara, pitäisi kaikkien osapuolten pystyä jotakuinkin arvostavasti pystyä hyväksymään muut sellaisenaan. Vai pitäisikö? Missä menee hyvän käytöksen sekä muiden huomioon ottamisen ja reilusti omana itsenään olemisen raja?

Olen kokenut työssäni kausia, jolloin minun on pitänyt pysyä huomaamattomana ja sulautua taustatapetin väriin ja silti olen saanut kuulla olevani kurja, osaamaton ja sietämätön paha. Vastapainoksi olen myös kokenut kausia, jolloin oikeastaan kukaan ei tullut valittamaan eikä arvostelemaan, vaikka olin täysin oma itseni. Nyt nykyisessä tilanteessa haen tasapainoa itselleni rehellisenä olemisen ja työpaikalla muiden mahdollisimman vähän ärsyttämisen välillä.

© Damus | Dreamstime Stock Photos

Työpaikalla pitää saada olla oma itsensä - ainakin sopivassa mittakaavassa. Vaan täytyy myöntää, että minuakin ottaa toisinaan (ja uudemmankin kerran) pattiin ylilyönnit omana itsenään olemisessa - työpaikalla kun pitäisi kaikkien pystyä keskittymään siihen itse asiaan: työn tekemiseen. Liian kovalla äänellä kailottelu työhuoneeni vieressä tai yhteisessä kokoustilassa ylittää sietokykyni. Korvani eivät kestä moista meteliä eikä keskittymiskykyni riitä. Seinänaapuri kuuntelee musiikkia hyvillä kuulokkeilla ja hän keskittyy selvästi minua paremmin. Mutta eihän kuulokkeita voi ottaa mukaan kokoukseen...

Nauraminen on ihanaa - ainakin minun mielestäni. Mutta nauramisen kuunteleminen ei välttämättä ole aina yhtä mukavaa. Oman työstressin keskellä minua ainakin lievästi sanottuna ärsyttää, jos käytäviltä kuuluu pitkään jatkuvaa naurua. Puolen tunnin kohdalla alkaa kypsyttää jo kunnolla, parin tunnin jälkeen tekisi mieli mennä tarjoamaan osaa työstäni naurajille, jos ei ole mitään muuta tekemistä. Olen hirviö ja ilkeä. Kuulokkeet auttaisivat tähänkin...

Tyhjälle nauraminen (= kun tavallinen arkipuhe höystetään jatkuvilla naurunpyrähdyksillä) ja väärässä yhteydessä nauraminen ahdistavat minua aina. Ei kaikille asioille tarvitse nauraa eikä jokaisen lauseen jälkeen, etenkin, jos itse asiassa ei ole yhtään mitään hauskaa. Sitä paitsi nauramalla mitätöidään paljon: "Oletpas sinä tehnyt hyvää työtä! Hih-hih-hih-hih-hih-hih-hii..." Olenko? Ei kuulosta siltä.

Olen viime aikoina ollut itsekkäästi sellainen oma itseni kuin työssä jaksan olla. Olen pyrkinyt positiivisuuteen, joten olen yrittänyt vaihtaa jatkuvan valittamisen johonkin käyttökelpoisempaan. Tiedän, ettei tyylini ilahduta kaikkia, mutta minä olen tarvinnut ja ansainnut tämän itsekkään jaksoni. Nyt olen siinä vaiheessa, että voisin tulla vastaan.

kuvituskuva: 123rf.com

Ketä ja kuinka paljon pitäisi miellyttää? Millainen ärsyttäminen on liikaa? Nauran itsekin parhaimmillani (?) paljon ja se ainakin on joidenkin mielestä kovasti epäsopivaa, olen saanut palautetta. Ja vaikka palaute tuntuu ikävältä, on totta, että voisin hillitä itseäni, jos vähänkään yrittäisin. Itse asiassa lapsena eräs lähiaikuinen muistutteli minua toistuvasti siitä, kuinka rumaa nauruni oli ja hän kehotti minua olemaan mieluummin nauramatta kokonaan. Ja minähän olin, kunnes seuraavan kerran hairahduin ja sain uuden muistutuksen samasta asiasta. Vaan loppuihan se nauru lopulta ja niin himmeni ilokin. Onneksi (?) olen oppinut aikuisena nauramaan ja iloitsemaan uudestaan.

Tiedän senkin, että huumorini tuppaa olemaan mustaa tai ainakin tumman harmaata. Tai sitten se on niin sanottua puujalkahuumoria, huonoa huumoria kuulemma sekin. Haluaisin säilyttää nuo itselleni tärkeät ilonkipinäni, mutta jos ne ärsyttävät muita yhtä paljon kuin kovaäänisyys ja jatkuva turhan nauraminen minua, teen mielelläni asialle jotain. En tietenkään halua ärsyttää muita enempää kuin on pakko.

Vaan missä menee se raja omana itsenään olemisen ja hyvien työpaikkatapojen välillä? Kaikkia en miellytä koskaan, vaikka se niin mukavaa olisikin. Jotkut myötäilevät työpaikalla kaikkia muita, jotkut taas eivät ketään tai korkeintaan esimiehiään. Kenen pitää joustaa ja kenen ei?

Erilaisuuden sietäminen, hyödyntämisestä puhumattakaan ei ole helppoa. Mitä hyvältä työpaikkakäyttäytymiseltä voi vaatia? Onko kovaäänisellä isompi oikeus toteuttaa itseään jatkamalla kovaäänisyyttään vai hiljaisuutta kaipaavalla toteuttaa omaa hiljaisuuden kaipuutaan? Voiko kahvihuoneessa elää kovaäänisemmin kuin toimiston käytävillä vai onko sielläkin kaikilla oikeus hiljaisuuteen? Millainen huumori saa päästä suusta ilmoille ja mikä on jo sopimatonta? Onko asemalla merkitystä siihen, kuinka paljon muita pitää ottaa huomioon? Silloin, kun minä aikanaan sain tehdä töitä ilman toistuvaa palautetta tyylistäni ja persoonastani, olin johtotehtävissä. Ei siis ollut sattumaa, että sain olla ihan oma itseni.

Työhyvinvointia ja hyvää johtamista projekteihinkin

Pitkän, pitkän tauon jälkeen palaan tänne pureskelemaan elämän ja työelämän kipupisteitä. Vaikka aiheet ovat yleisiä, rajaan tarkasteluni mahdollisimman paljon projektityöhön ja sen johtamiseen. Vaikka samat ajatukset pätevät tavallisesti kaikkeen muuhunkin työelämään ja jopa ihan kotiin ja kasvatukseen asti, en yritäkään jakaa neuvojani sinne. Tai paremminkin: yritän kovasti olla jakamatta 'oivalluksiani' sinne. Kehitän työkseni projektityötä ja siellä johtaminen vaatii enemmän taitoa kuin missään. Siellä ei pärjää määräilemällä eikä alistamalla ;-) Keskustellaan siis siitä.

Jo ihan 2000-luvun alussa teimme Tampereen yliopistolla työhyvinvointijohtamisen kehittämisohjelmia pk-yrityksille. Ei siis mikään uusi juttu. Työhyvinvointia ylenkatsottiin pehmoiluna, kunnes meidän tapauksessamme löysimme aarteen nimeltä Guy Ahonen, joka käänsi työhyvinvoinnin euroiksi (ja aikanaan markoiksi). Asia aukesi johdolle nopeasti ja johtamista alettiin miettiä ihan toisella tavalla. Lainaan tähän Työterveyslaitoksen tekstiä: "Hyvin suunnitellut ja toteutetut työhyvinvointia lisäävät toimenpiteet voivat olla taloudellisesti hyvin kannattavia. Saatu hyöty on tutkimusten mukaan keskimäärin kuusinkertainen panostuksiin nähden. Yksi työhyvinvointiin sijoitettu euro tuo siis kuusi euroa takaisin."

Lainaanpa tähän myös Tomi Sillanvuon Pro Gradua vuodelta 2010 (Luottamus esimies-alaissuhteessa): "Tänä päivänä, kilpailun työvoimasta edelleen kiihtyessä, on investointi sosiaaliseen pääomaan yksi tärkeimmistä kehittämisalueista. Monilla työpaikoilla tarvittaisiinkin enemmän vuorovaikutusta, luottamusta ja sosiaalista tukea. Huonoon johtamiseen, epäluottamuksen ilmapiiriin tai huonosti toimiviin työyhteisöihin ei yksinkertaisesti ole varaa."

Projektipäällikkövalmennuksissa osallistujat ymmärtävät useimmiten erinomaisesti nämä asiat. Erityisesti korostuu projektipäällikön rooli puun ja kuoren välissä. Siitäkin huolimatta se osa-alue, mihin projektipäällikkö pystyy vaikuttamaan, on juuri se oma johtamistyö. Sen vain yksinkertaisesti pitää olla hyvää tai edes kohtuullista siitä huolimatta, miten organisaatiossa muuten on tapana johtaa. Muiden johtamiseen on vaikea (=mahdoton) vaikuttaa, eikä sitä omaakaan johtamistyyliänsä ole helppo kehittää ;-)

'Omassa' projektissani on nyt kokeilukäytössä ydintiimimalli, jossa projektia johtavat kanssani kaksi varaprojektipäällikköä. Joudun perustelemaan paljon enemmän kuin yksin toimiessani ja joudun tekemään jopa kompromisseja, kun meitä onkin ydintiimissä useampi. Työ ei ole lyhyellä tähtäimellä helpompaa, mutta pitkällä tähtäimellä se tuo paljon hyötyjä. Varahenkilöni ovat koko ajan ajan hermolla ja tilanteen tasalla, meidän päätöksemme ovat kieltämättä parempia kuin yksinäni tekemät päätökset olisivat ja lisäksi osaamisemme karttuu tässä työssä aivan eri vauhtia kuin se tapahtuisi perinteisemmässä työmallissa. Toki nopeampaa ja helpompaa lyhyellä tähtäimellä olisi toimia yksin ja jyrätä nopeasti omat näkemykset läpi ;-)

Haasteena on se, että muistamme edelleen ottaa muun projektiryhmän mukaan yhtä tiiviisti, vaikkakin huomattavasti vähemmällä ajankäytöllä. Ydintiimiajattelussa on kyse ajankäytöllisistä rajauksista enemmänkin kuin mistään muusta. Sisä- ja ulkopiiriä ei saa muodostua. Kunpa onnistuisimmekin siinä.