Ihanaa vappua - kullekin tavallaan :-)

Olen huono juhlimaan. Vappu on yksi niistä perinnejuhlista, joihin en ole oikein koskaan päässyt sisään. Tai olen päässyt sisään omalla tavallani. Kun olin vielä puutarhakärpäsen riivaama, nautin vapuista kotipihassa haravan ja puutarhasaksien kanssa. Aamusta iltaan - ilman ylioppilaslakkia. Lakki ei kutsu eikä sovi. Jostain syystä se kiristää, mutta eihän sitä onneksi ole puutarhahommissa tarvinnutkaan.

Nyt suunnittelen lähteväni huomenna valokuvaamaan. Ja totta ihmeessä ilman ylioppilaslakkia ;-) Poika tulee illemmalla katsomaan kanssamme Suomen lätkämatsia ja syödään hyvin siinä sitten samalla. Siinä on vappuriemua minun makuuni. Useita puolisääliviä katseita olen kerännyt, kun olen kysyjille kertonut totuuden vappusuunnitelmistani. Toki on löytynyt ymmärtäjiäkin.

Nuorempana käytiin vielä jonkin velvollisuudentunnon mukaisesti torilla pyörähtämässä ylioppilaslakit päässä. Lahdessa tori oli huikean pullollaan porukkaa silloin, kun siellä asuttiin. Järvenpään tori - no sitä ei nyt silloin juurikaan ollut. Hämeenlinnan toria on tullut kokeiltua lasten kanssa pari kertaa. Sekin on kaukana Lahden torin jokseenkin mukavasta ahtaudesta ja väentungoksesta. Ja jossain vaiheessa alkoi sitten se lakkikin puristaa...

En ole tuntenut minkäänlaista omantunnon pistosta juhlimattomuuteni vuoksi. Tai korkeintaan olen potenut hetkellisesti huonoa omaa tuntoa siitä, ettei omatuntoni huomauttele epäasiallisista juhlimistavoistani mitään. Aion ihan ilman mitään selittelyjä nauttia vapustani sellaisena kuin mitä se minulle on: Yksi ihana vapaapäivä lisää tässä kevään ylihektisessä työrupeamassa. Aion rentoutua ja nauttia omalla tavallani.

Ihanaa vappua sinullekin! Juuri niinkuin haluat sitä sitten viettääkin :-)

Kuvat kuvituskuvia - 123rf.com.

Nuorten ammattilaisten ohittamista (sukupolvesta toiseen)

Molemmat nuoremmat kollegani ovat naisia. He ovat reippaasti minua nuorempia, mutta sentään omia lapsiani vanhempia ;-) Olemme käyneet viime aikoina keskustelua tasa-arvosta - sukupolvien välisestä tasa-arvosta. Minun aloitteestani. Meillä on nimittäin yhteistyökumppaneina kaksi hyvin erilaista toimijaa, Molemmat selvästi nuorempia kollegojani vanhempia. Heidän suhtautumisensa näihin nuoriin naisiin on kuitenkin hyvin erilainen. Luulen, etteivät he itsekään tunnista tilannetta (tai ainakaan vanhempi heistä).

Tuo vanhempi yhteistyökumppanimme on tehnyt meidän kanssamme töitä jo muutaman vuoden. Alussa minä kokeneimpana meistä olin yhteyshenkilönä, mutta viimeisen vuoden aikana yhteistyövastuu on siirtynyt ensin toiselle, sitten molemmille nuorille työkavereilleni. Siitä (ja hyvin selväsanaisesta vastuun vaihdon viestimisestä) huolimatta tämä yhteistyökumppani kohdistaa edelleen kaikki yhteydenottonsa minulle ja vain minulle. Kollegani ohitetaan siis täysin, vaikka minä en ole enää virallisesti mitenkään mukana projektissa. Toisaalta: minun aikaani käytetään kontaktointiin ja viestien välittämiseen, vaikka kalenterini on muutenkin täynnä. Kollegojeni puolesta olen kovasti harmissani. Itseni puolesta vain harmissani ;-)

Tuo nuorempi näistä yhteistyökumppaneistamme ( en ole varma vaikuttaako ikä, mutta pelkään niin) osaa kohdistaa viestinsä aina juuri sille meistä, joka on ollut häneen viimeksi yhteydessä. Hänen viestinsä on lisäksi aina hyvin arvostava ja ammattimainen. Me kaikki arvostamme häntä kovasti muunmuassa tuosta syystä.

Ei tämä nuorien ihmisten ohittaminen viestintäketjussa jää vain tuohon yhteen yhteistyökumppaniin. Nuoret kollegat totesivat moisen heidän ohittamisensa olevan kovin tavallista ja melkein jokapäiväistä. Muistan vastaavaa omasta nuoresta aikuisuudestani, mutta siitä on sentää ikuisuus aikaa. Luulisi aikojen jo muuttuneen.

Tapahtuukohan tätä nuoren ihmisen ohittamista myös miehille? Naisilla se näyttää olevan ikävän yleistä. Sen pitäisikin loppua kaikkien nuorten ammattilaisten kohdalla viimeistään nyt. Valmentavan johtamisen aika on alkanut iät ja ajat sitten.

kuvituskuva - 123rf

Olenko jo kertonut, että inhoan monologin harrastajia?

Olenko jo kertonut, että inhoan monologin harrastajia? En puhu teatterista, vaan tästä oikeasta aidosta elämästä. Monologistit saavat sappeni kiehumaan ja otsakarvani nousemaan pystyyn.

Heitä löytyy ikävä kyllä kaikkialta. Töistä, harrastuksista, yhdistystoiminnasta, mistä vain. Heille elämä on näytelmä, joka on kirjoitettu yhdelle: juuri heille. Pääosan (= ainoan osan) esittäjä ei voi jättää monologissaan pitkiä taukoja, vaan hänen on täytettävä tila. Muuten yleisö pitkästyy. Ainoa mutta asiassa on, että oikea elämä on vuorovaikutusta eikä siinä ole yleisöä. Tilaa ei siis tarvitse eikä saakaan täyttää. Kokonaisuus toimii vain, kun kaikkia osapuolia arvostetaan. Myös heitä, jotka monologisti kuvittelee yleisökseen.

Monologisti on minulle kuin punainen vaate härälle. Vaikka olenkin kauris. Siis horoskoopissa. Monologisti kuvittelee olevansa näytelmän fiksuin (=ainoa), kun todellisuudessa hän ei ole sen kummemmin ainoa kuin fiksuinkaan. Siksi hänen esityksensä seuraaminen on tuskastuttavaa. Silmien pyörittely on hänen seurassaan aivan turhaa, sillä kokemukseni mukaan hän on niin keskittynyt omiin vuorosanoihinsa, ettei hän huomaa mitään ympärillään.

Oopperassa solisti voi keskittyä laulamiseensa ja tulkintaansa niin paljon, että hän laulaa välillä silmät kiinni. Se kuuluu siihen taiteeseen. Arkielämässä omaan puheeseensa silmät kiinni keskittyvä ei kuulu joukkoon. Hän haluaa olla yksinäinen solisti, eikä huomaa, ettei kukaan kaipaa sellaista.

No niin. Nyt se on sanottu. Taas kerran ;-)

kuvituskuva - 123rf

Liian kovaa sittenkin...

Kroppani on antanut viime aikoina ymmärtää, että vauhtini on liian kovaa. Samaan aikaan olen harmitellut sitä, etten ehdi mitään. Siinäpä dilemma. Kroppa ei anna periksi, joten minä päätin tänään hellittää. Yritän olla supersuorittamatta elämän hyviä juttuja, vaikka kuinka tekisi mieli. Yritän huoltaa kroppaanikin hieman ja antaa pääkopalle palautumisaikaa.

Jospa yrittäisin erottaa jyvät akanoista, siis parhaat jutut hyvistä. Osan hyvistä jutuista voi jättää tekemättä ja käyttää sen ajan parhaista hetkistä nauttimiseen - oikein antaumuksella. Ikävistä velvollisuusjutuista olen luopunut jo aikaisemmin. Enää teen vain ihan vimpan päälle välttämättömät velvollisuusjutut. Ja ne parhaat, tietenkin.

En lähtenyt enää illalla lintutornille, vaan 'tyydyin' neljän tunnin metsälenkkiini kameran kanssa. Kilometrejä ei tullut kuin kymmenen, sillä luonnossa ei saa kiiruhtaa. Kaikki on siellä juuri siinä paikassa ja siinä hetkessä. Mitään ei näe eikä kuule, jos kiiruhtaa jonnekin. Luonto opettaa minua odottamaan ja pysymään paikallani...

Tästä se alkaa ja toivottavasti myös jatkuu :-)

Rauhallista ja rentouttavaa, silti hivenen intohimoista viikonloppua Sinulle!

kuvituskuva - 123rf

Arvokasta, arvokkaampaa ja arvokkainta työtä...

Eihän se tasa-arvo tai sen puuttuminen ole vain sukupuolten välistä. Töissä mennään monesti kovasti kastijaossa. On tärkeitä ihmisiä, jotka hoitavat tärkeitä tehtäviä ja sitten niitä vähemmän tärkeitä ihmisiä, jotka hoitavat vähemmän tärkeitä tehtäviä. Niin ainakin jotkut haluavat luulla.

Silloin kun minä olin johtotehtävissä, myönsin sen suoraan, että lyhyellä tähtäimellä minun poissaoloni töistä olisi kaikkein vähiten haitallista. Muiden poissaolojen seuraukset olisivat tulleet maksettaviksi heti. Ilman minua viikko, kaksi sujui helposti.

Ehkä en ollut riittävän hyvä ja korvaamaton. Luulen kuitenkin, että johtamisen poissaolo huomataan vasta pienellä viiveellä. Asiakasrajapinta on kriittisempi. Sen vaje näkyy ja tuntuu heti saman tien.

En tarkoita, etteikö johtaminen olisi tärkeää. Onhan se, etenkin, jos se tehdään hyvin. Huonoa johtamista ei kaipaa kukaan. Mutta että johtamista arvotettaisiin enemmän tai vähemmän kuin esimerkiksi asiakasrajapintaa, sitä en ymmärrä yhtään.

Jos organisaatiossa on tehtävä, jota ei oikeasti tarvita, se pitäisi poistaa. Ja jos tehtävää tarvitaan, sitä ja sen tekijää pitäisi muistaa arvostaa. Muista siksi, että juuri SINÄ teet todella arvokasta työtä :-)

kuvituskuva - 123rf

Huoh...

Lintutorni on täynnä kuvaajia. Massatapahtumat hiljaisen harrastuksen parissa eivät kutsu. Niin kauan homma pelittää, kun mahdumme yhteen riviin. Kahdessa rivissä on jo massan tunnelmaa.

Tornilla käy tähän aikaan vuodesta kaikenlaista tallaajaa. Keskellä kesää jäljellä on miesvaltainen ei-bongaajien joukko. Minulta on kysytty usein, mitä mieheni ajattelee siitä, että vietän paljon aikaa lintutornilla ilman miestäni. Kukaan ei kysy vastaavia kysymyksiä tornin miehiltä.

Välillä miehet kyselevät sitä, eikö mieheni ole kiinnostunut linnuista. Että onko hän sitten ehkä kiinnostunut metsästyksestä? Tai kalastuksesta? Pitäisikö hänen olla, kysyn minä itsekseni.

Tämä on minun intohimoni ja minun harrastukseni. Miksi minulla tulisi olla puolison lupa ja siunaus tähän harrastukseen? Miksi en voi haluta ja tehdä tätä itsekseni? Miksi meillä ei voi olla erilaisia kiinnostuksen kohteita? Miksei mitään vastaavaa kysytä koskaan miehiltä?

Huoh...

Synergiasuunnitelma oman itsen kanssa

Aamulla olin taas kovasti sitä mieltä, etten enää jaksa tätä päivittäistä matkustamista. Aikaiset herätykset ja matkaan käytettävä aika saa kroppani vastustamaan tätä touhua kovasti. Tosin päivän jälkeen matka ei tuntunut enää missään, sillä meillä oli taas oikein mainio ja aikaansaava päivä. Siinä sen motivaation vaikutuksen taas näki. Harmit tuntuivat pieniltä ja tuottavuus nousi kattoon. Eihän sen ihan näin huippua tarvitsisi olla joka päivä, mutta tämä auttaa kyllä :-)

Hienointa tässä on se, että olemme tehneet työmme näin hyväksi ja toimivaksi ihan itse. Kukaan ei ole onneksi erityisemmin estellytkään, jos ei nyt juuri edesauttanutkaan. Toistaiseksi ainakin nyt pääsemme tekemään töitä tuolla porukalla. Hyvä niin.

kuvituskuva - 123rf

Olen pääsiäisen aikaan pohtinut jälleen kerran sitä, mitä oikein haluan tehdä tällä elämälläni seuraavaksi. Pysähtyminen auttoi ja löysin orastavia ratkaisuja ja suunnitelman alkuja. Kaikissa niissä täytyy kuitenkin huomioida se, kuinka kauan motivaationi riittää tähän päivittäiseen toimistolle ja takaisin tarpomiseen...

Löysin itselleni polkua, jossa löydän synergiaetuja nykyisen työni ja ammattillista kehittymistäni koskevien polttelevien tarpeitteni välillä. Nyt voin katsoa itseäni silmiin ja todeta, että homma on ihan ok taas joksikin aikaa eteenpäin. Voin panostaa työhöni, mutta samalla kehittyä myös siihen suuntaan, jonka itse näen tärkeäksi. Synergiasuunnitelma oman itsen kanssa - aika hyvä pääsiäisen neuvottelutulos ;-)

Kesän toivelistaa...

Pääsiäisen lepo rentoutti, vaikka keksisin helposti tekemistä muutamalla lepokuukaudelle vielä tämän jälkeenkin ;-) Toisaalta raha mahdollistaa monen tekemisen, joten työssäkin on puolensa...

Päivät sen kuin pitenevät, joten jos ei huomisesta alkaen ala sataa jatkuvasti ja keli jää nykyiselle kylmyysasteelle, motivaatio kaikkeen riittänee helposti pitkälle syksyyn. Jos vielä jaksaisi nipistää yöunista hieman, kesästä voisi tulla upea ;-) Mutta ei lähdetä siihen.

kuvituskuva - 123rf

Haluan tehdä listan asioista, jotka olisivat hyviä kesän tavoitteita. Eräänlaista tylsien päivien virikelistaa, ei mitään suorituspainetta. Kuten, että haluan nukkua ainakin yhden työn ulkosalla kuvaten pitkälle yöhön, nukkuen vähän ja jatkaen aikaisin aamulla. Haluan kuvata aamukastetta, aamusumua ja auringonlaskuja (siihen tarvitsen uuden suotimen, se täytyy laittaa ostolistalle...). Haluan rannikolle, kivien ja kallion sekaan merta ihmettelemään (kameran kanssa tietenkin). Tässä vasta alkua...

Jos ei mitään mieti etukäteen, ei koskaan SEN hetken tullen keksi mitään räväkkää. Kuten nytkin listalta jäi pois monen monta viimeisen viikon aikana esiin nousseita asioita. Sitä listaa täytyy kerätä hetki hetkeltä. Asiat, joita haluaa tehdä, paikat, joissa haluaa käydä ja ihmisiä, joiden kanssa haluaa viettää aikaa... (Marja-Riitan projekti täytyy muistaa laittaa listalle myös...)

Mitä ikimuistoista sinä haluat tehdä ensi kesänä?

Nuoret naiset esimiespolulle, mars :-)

kuvituskuva - 123rf

Vuosien varrella olen kuullut monien, monien lahjakkaiden nuorten naisten toteavan, etteivät he tähtää esimiestehtäviin. Heillä ei kuulemma ole sellaista ajatusta urapolusta eikä erityistä johtamisen halua. Haluaisin herätellä ajattelemaan toisinkin.

En tosin minäkään aikanani esimiestehtäviin hakeutunut jonkin erityisen esimiesaseman kaipuun vuoksi. Totesin sen vain olevan yksi parhaista paikoista vaikuttaa asioihin ja työn tekemiseen yleensä. Kymmenen vuotta työelämässä oli esitellyt minulle paljon huonoa esimiestyötä. Vaikken osannut vaatia esimiestyöltä ihmeitä, rima alitettiin järkyttävän usein. Tuntui siltä, että kuka tahansa, joka oikeasti välittäisi ihmisistä, voisi tehdä homman paremmin ja tehdä parempia päätöksiä. Anteeksi vain, kaikki esimiehet.

Esimiehet ja johtajat jaotellaan toisinaan ihmisten ja asioiden johtajiin. Esimiehenhän pitäisi pystyä johtamaan molempia, mutta väistämättä omat vahvuudet osuvat usein jommalle kummalle alueelle (toivottavasti, sillä jos kummassakaan ei ole vahvuuksia, mitä ihmettä sellainen henkilö tekee esimiehenä?!). Asioiden johtajista löytyy paljon kunnianhimoisia asiantuntijoita, joille esimiesasema on keino saada lisää valtaa ja asemaa. Ja palkkaa. Valitettavasti vain pieni osa esimiehistä kouluttautuu ihmisten johtamiseen, vaikka asioita on vaikea johtaa ilman ihmisiä. Ainahan tarvitaan kuitenkin tekijöitä.

Kunnianhimoinen asiantuntijaesimies saattaa keskittyä edelleen voimakkaasti ennen kaikkea omaan osaamiseensa ja käyttää työyhteisöään vain omien osaamisaukkojensa paikkaajina ja toteuttavina resursseina. Siis yksi ajattelee, pari muutakin ajattelee hieman ja muut sitten tekevät, mitä sanotaan. Näin siis pahimmillaan. Ja siinä menee osaamista, ideoita, laatua ja työhyvinvointia rutkasti hukkaan.

Siksi esimiehiksi tarvittaisiin niitäkin ei-uraohjuksia, jotka ymmärtävät antaa asiantuntijoiden panostaa omiin osaamisalueisiin ja haluavat tehdä viisaita päätöksiä yhdessä heidän kanssaan. Työyhteisöt tarvitsevat esimiehiä, jotka osaavat ja haluavat tavoitteiden lisäksi kehittää omaa asiantuntijaryhmäänsä kaikille hyödylliseen suuntaan. Tarvitaan esimiehiä, ovat parempia kuin nykyiset keskivertoesimiehet.

Työyhteisöt tarvitsevat parempia esimiehiä, ihmisten johtajia, jotka kannustavat alaisiaankin kehittymään. Kannattaa muistaa, että esimiehen tärkein tehtävä on varmistaa työyhteisön työn tekemisen edellytykset. Niihin tehtäviin tarvitaan yhteistyökykyisiä vastuunkantajia.

Juhlaa

kuvituskuva - www.123rf.com

Meillä on tänään aivan erityinen juhlapäivä. Tänään syömme yhdessä koko perhe, sitä ei tapahdu nykyään enää kovin usein. Tytär on käymässä kotona ja poikakin tulee iltapäivällä tänne. Ihan kohta ryhdyn valmistelemaan ruokaa rauhassa ja nautinnolla. Kymmenen vuotta sitten en osannut vielä kuvitellla, kuinka upeilta perheen yhteiset ruokailut tulisivat vielä tuntumaan. Kymmenen vuotta sitten lapset olivat 10- ja 11-vuotiaita, eivätkä yhteiset ruokahetket olleet sen enempää harvinaisia kuin niin erityisen upeitakaan ;-) Vaikka ei niissä mitään vikaakaan ollut. Juhlaksi niitä ei kuitenkaan keskimäärin voinut väittää.

Pistää miettimään, mitä kaikkea tällä hetkellä luokittelenkaan arjeksi ja itsestään selväksi. Onko itsestäänselvyyksiä oikeasti olemassakaan? Oman elämän hyvien asioiden lista kasvaa heti huomattavan paljon, jos siihen lisää mukaan myös nuo muka itsestään selvät asiat. Kuten sen, että on koti ja varaa syödä ihan hyvää ruokaa. Ja että on enimmäkseen terve ja vapaa kulkemaan jotakuinkin niinkuin haluaa. Kymmenen vuotta sitten oma itsestään selvien asioiden listani oli vielä huomattavasti pitempi kuin nyt. Vuodet ovat karsineet listaa ja oikoneet käsityksiäni. Millainenkohan listani on kymmenen vuoden kuluttua?

Parin viime päivän aikana olen saanut rauhan myös näiden kosteiden kevätkelien kanssa. Näistäkin on löytynyt puolensa. Kuten olen innostunut etsimään kuvapankeista muiden ottamia kuvia tänne blogini piristykseksi. Toki laitan välillä myös omia ottamiani kuvia tänne, kuten ennenkin. Muiden kuvista olen kuitenkin valinnut sellaisia, jotka ilahduttavat omaa silmää erilaisella tavalla.

Kuvapankeista löytyy - joistakin enemmän ja joistakin vähemmän - myös ilmaiseksi ladattavia kuvia, joita voi käyttää esimerkiksi oman bloginsa kuvituskuvina. Olen tarkka tekijänoikeuksista ja on mukavaa, että löytyy kuvia, joiden käyttöoikeuksista voi olla varma. Toki ilmaiskuvissa on mahdottoman paljon keskivertosuttukuvia, mutta nyt kun on ollut aikaa (olinhan eilisen lomalla), niin joukosta löytyy niitä oman silmän mukaisia helmiä :-)

Mukavaa, rentouttavaa pääsiäisen jatkoa! Arvostetaan hyviä hetkiämme entistä enemmän :-)

Kiltti saa kiitoksen - ja lisää töitä

kuvituskuva - www.123rf.com

Tällaiseen keski-ikään ehtineenä sitä on oppinut jo kieltäytymään monesta asiasta. Kilttinä olo ei useinkaan kannata eikä sen tuoma muiden myötämielisyys kestä kuin seuraavaan suoritukseen asti. Etenkin nuoremmissa naiskollegoissani huomaan sen, että kieltäytyminen voi olla nuorempana vaikeaa, niinkuin se oli aikanaan minullekin. Alitajuinen miellyttämisen halu on monella meistä nuorena korkealla eikä muiden pahastumisen vastaanottaminen ole mukavaa.

Mutta kilttinä saa niskoilleen aina ne työt, joita kukaan muu ei halua tehdä. Tekemisestä saa pienen kiitoksen, mutta siihen se jääkin. Seuraavia toimeksiantoja lukuunottamatta. Kiltin ja reippaan ihmisen maine saa kaikki muut hyödyntämään tilannetta. Niin kauan kuin kiltti tyyppi ei uskalla tai huomaa ryhdistäytyä, hänelle valuu töitä ja tehtäviä jatkuvana virtana. Ja kun kiltti opettelee kieltäytymään, ei se tehoakaan ollenkaan niin helposti kuin hän olisi toivonut, sillä muut osaavat pelin paljon paremmin.

Miten se käy? Tiina kertoo minulle hyvästä seminaarista, johon voisimme osallistua. Laura innostuu myös osallistumisesta. Minäkin olen halukas lähtemään mukaan, mutta toivon, että joku ilmoittaisi meidät kaikki sinne. Vastaan sähköpostiketjuun, että lähdetään vaan, mutta voisiko joku ilmoittaa meidät kaikki sinne samalla kertaa. Tiedän, että Tiinalla on kiire, eikä hän ehdi lukemaan sähköpostia kovin pian. Toivon, että jos Lauralla on kovin kiirettä, hän kiertää syötin. Mutta Laura vastaa: "Minä voin ilmoittaa meidät". Onneksi nyt ei ollut kyse kovin isosta hommasta.

Laura olisi voinut väistää syötin ja ilmoittaa, että hänestä se on hyvä idea ja hän olisi voinut jopa kysyä, josko minä ehtisin tekemään sen. Se olisi ollut oiva keino välttää paheksunnan ilmaisut (jos olisin ollut niin helppo tapaus ;-)) Toki olisin ilmoittanut siihen, että teen sen mielelläni viimeistään ensi viikon perjantaina (jolloin saattaisi olla jo liian myöhäistä). Pallo olisi silloin jälleen Lauralla ja Tiinalla...

Jos Laura olisi valmis ottamaan vastaan paheksuntani (sillä tottakai osoittaisin 'paheksuntani' jos joutuisin hoitamaan moisen arkisen askareen), hän voisi ilmoittaa suoraan, että hän ei ehdi ilmoittamaan meitä ja jos haluamme lähteä seminaariin, jonkun muun pitäisi hoitaa ilmoittautuminen. Tässä vaiheessa voisin osoittaa paheksuntani ja kyseenalaistaa Lauran prioriteetit. Voisin antaa ymmärtää, että jos nyt joutuisin joustamaan, jatkossa tulisi olemaan HYVIN hankalaa. Niinhän minä en oikeasti tekisi, mutta näinhän sitä niin usein kuitenkin käy.

Jos ja kun Laura suostuisi pienen pyristelynkin jälkeen ottamaan rutiinitehtävät hoitaakseen, hän olisi kovin helppo delegoinnin kohde seuraavallakin kerralla - eikä vain minulle. Laura jäisi kiltteyden putkeen, saa silloin tällöin kiitoksen ja aina rutkasti ei-yhtään-kiinnostavia lisätöitä, joiden vaativuustaso on asteeltaan miinus 2. Hänen asiantuntemuksensa ja osaamisensa ei nouse esiin missään vaiheessa, mutta hän tuupertuu liian suuren työkuormansa alle. Silloin esimies saattaa kysyä Lauralta, ovatko nykyiset tehtävät hänelle kenties liian vaativia?

Kiltteys ei kannata, jollei sitä ole erikseen etukäteen harkinnut. Ei siis ainakaan työelämässä, vapaaehtoistyössä tai talkoissa. Oikeassa elämässä en juoksuta nuorempiani, vaan yritän valmentaa heitä eteenpäin. Muut eivät kuitenkaan ole aina yhtä kilttejä.