sunnuntai 8. marraskuuta 2015

Erilaisuuden sietämätön kireys

Erilaisuus on vahvuus - jos se osataan hyödyntää. Projektiryhmään päätyy tavallisesti erilaisia ihmisiä (toivottavasti). Jotta erilaisuus voisi olla voimavara, pitäisi kaikkien osapuolten pystyä jotakuinkin arvostavasti pystyä hyväksymään muut sellaisenaan. Vai pitäisikö? Missä menee hyvän käytöksen sekä muiden huomioon ottamisen ja reilusti omana itsenään olemisen raja?

Olen kokenut työssäni kausia, jolloin minun on pitänyt pysyä huomaamattomana ja sulautua taustatapetin väriin ja silti olen saanut kuulla olevani kurja, osaamaton ja sietämätön paha. Vastapainoksi olen myös kokenut kausia, jolloin oikeastaan kukaan ei tullut valittamaan eikä arvostelemaan, vaikka olin täysin oma itseni. Nyt nykyisessä tilanteessa haen tasapainoa itselleni rehellisenä olemisen ja työpaikalla muiden mahdollisimman vähän ärsyttämisen välillä.

© Damus | Dreamstime Stock Photos
Työpaikalla pitää saada olla oma itsensä - ainakin sopivassa mittakaavassa. Vaan täytyy myöntää, että minuakin ottaa toisinaan (ja uudemmankin kerran) pattiin ylilyönnit omana itsenään olemisessa - työpaikalla kun pitäisi kaikkien pystyä keskittymään siihen itse asiaan: työn tekemiseen. Liian kovalla äänellä kailottelu työhuoneeni vieressä tai yhteisessä kokoustilassa ylittää sietokykyni. Korvani eivät kestä moista meteliä eikä keskittymiskykyni riitä. Seinänaapuri kuuntelee musiikkia hyvillä kuulokkeilla ja hän keskittyy selvästi minua paremmin. Mutta eihän kuulokkeita voi ottaa mukaan kokoukseen...

Nauraminen on ihanaa - ainakin minun mielestäni. Mutta nauramisen kuunteleminen ei välttämättä ole aina yhtä mukavaa. Oman työstressin keskellä minua ainakin lievästi sanottuna ärsyttää, jos käytäviltä kuuluu pitkään jatkuvaa naurua. Puolen tunnin kohdalla alkaa kypsyttää jo kunnolla, parin tunnin jälkeen tekisi mieli mennä tarjoamaan osaa työstäni naurajille, jos ei ole mitään muuta tekemistä. Olen hirviö ja ilkeä. Kuulokkeet auttaisivat tähänkin...

Tyhjälle nauraminen (= kun tavallinen arkipuhe höystetään jatkuvilla naurunpyrähdyksillä) ja väärässä yhteydessä nauraminen ahdistavat minua aina. Ei kaikille asioille tarvitse nauraa eikä jokaisen lauseen jälkeen, etenkin, jos itse asiassa ei ole yhtään mitään hauskaa. Sitä paitsi nauramalla mitätöidään paljon: "Oletpas sinä tehnyt hyvää työtä! Hih-hih-hih-hih-hih-hih-hii..." Olenko? Ei kuulosta siltä.

Olen viime aikoina ollut itsekkäästi sellainen oma itseni kuin työssä jaksan olla. Olen pyrkinyt positiivisuuteen, joten olen yrittänyt vaihtaa jatkuvan valittamisen johonkin käyttökelpoisempaan. Tiedän, ettei tyylini ilahduta kaikkia, mutta minä olen tarvinnut ja ansainnut tämän itsekkään jaksoni. Nyt olen siinä vaiheessa, että voisin tulla vastaan.

kuvituskuva: 123rf.com
Ketä ja kuinka paljon pitäisi miellyttää? Millainen ärsyttäminen on liikaa? Nauran itsekin parhaimmillani (?) paljon ja se ainakin on joidenkin mielestä kovasti epäsopivaa, olen saanut palautetta. Ja vaikka palaute tuntuu ikävältä, on totta, että voisin hillitä itseäni, jos vähänkään yrittäisin. Itse asiassa lapsena eräs lähiaikuinen muistutteli minua toistuvasti siitä, kuinka rumaa nauruni oli ja hän kehotti minua olemaan mieluummin nauramatta kokonaan. Ja minähän olin, kunnes seuraavan kerran hairahduin ja sain uuden muistutuksen samasta asiasta. Vaan loppuihan se nauru lopulta ja niin himmeni ilokin. Onneksi (?) olen oppinut aikuisena nauramaan ja iloitsemaan uudestaan.

Tiedän senkin, että huumorini tuppaa olemaan mustaa tai ainakin tumman harmaata. Tai sitten se on niin sanottua puujalkahuumoria, huonoa huumoria kuulemma sekin. Haluaisin säilyttää nuo itselleni tärkeät ilonkipinäni, mutta jos ne ärsyttävät muita yhtä paljon kuin kovaäänisyys ja jatkuva turhan nauraminen minua, teen mielelläni asialle jotain. En tietenkään halua ärsyttää muita enempää kuin on pakko.

Vaan missä menee se raja omana itsenään olemisen ja hyvien työpaikkatapojen välillä? Kaikkia en miellytä koskaan, vaikka se niin mukavaa olisikin. Jotkut myötäilevät työpaikalla kaikkia muita, jotkut taas eivät ketään tai korkeintaan esimiehiään. Kenen pitää joustaa ja kenen ei?

Erilaisuuden sietäminen, hyödyntämisestä puhumattakaan ei ole helppoa. Mitä hyvältä työpaikkakäyttäytymiseltä voi vaatia? Onko kovaäänisellä isompi oikeus toteuttaa itseään jatkamalla kovaäänisyyttään vai hiljaisuutta kaipaavalla toteuttaa omaa hiljaisuuden kaipuutaan? Voiko kahvihuoneessa elää kovaäänisemmin kuin toimiston käytävillä vai onko sielläkin kaikilla oikeus hiljaisuuteen? Millainen huumori saa päästä suusta ilmoille ja mikä on jo sopimatonta? Onko asemalla merkitystä siihen, kuinka paljon muita pitää ottaa huomioon? Silloin, kun minä aikanaan sain tehdä töitä ilman toistuvaa palautetta tyylistäni ja persoonastani, olin johtotehtävissä. Ei siis ollut sattumaa, että sain olla ihan oma itseni.



4 kommenttia:

  1. vaikeita kysymyksiä! Minulla on kokemusta viimeajoilta pelkästään paikasta, joka juhlapuheissa korostaa erilaisuuden hyväksymistä, mutta käytännössä ei sitä siedä yhtään.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Juhlapuheethan ovat aina erikseen...

      Sama taitaa päteä monesti myös yksittäisten ihmisten kohdalla. Puheissa on paljon helpompi olla suvaitsevainen kuin käytännön tilanteissa.

      Poista
  2. Erilaisuuden hyväksyminen työpaikalla, siinä vasta vaikea asia. Mikä tahansa erilaisuus, pienikin liian 'jotain' on huono asia. Minulla oli ilo työskennellä pitkään työpaikassa, jossa erilaisuus oli rikkaus, projekteissa tarvittiin sekä sosiaalisia esiintyjiä että niitä hiljaisia puurtajia, koodareita, ja kaikkea siltä väliltä. Sitten tuli iso paha fuusio ja ruotsalaiset johtajat eivät tykänneetkään noista hiljaisista. Alkoi usean vuoden YT-show, jossa ensin olin irtisanojana ja myöhemmin irtisanottuna. Siitä se sairaus alkoi kehittyä eteenpäin (masennus).

    Tyhjän naurajat, joita ymmärtääkseni kuvailit, ovat minustakin ärsyttäviä ja häritsevät oloa sekä töissä että ylipäänsä sosiaalisissa tilanteissa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Rankan kuuloinen tuo menneisyytesi. Tuollainen syö niin naista kuin miestäkin :-(

      Nauravaiset ihmiset ovat mielestäni oikeasti iloisia ja heidän naurullaan on jokin ilon lähde, jotain hauskaa tai mukavaa. Siksi heidän runsaskaan naurunsa ei haittaa minua ollenkaan :-) Vain se turhan nauraminen potuttaa ;-(

      Poista

Kiitos, kun kommentoit :-)