Henkilökemia on huono selitys, yhteistyötaidot merkitsevät enemmän

(Negatiivisiin) henkilökemioihin vetoaminen työtilanteissa on mielestäni syvältä. Henkilökemiat merkitsevät henkilökohtaisissa ihmissuhteissa, kuten ystävyyksissä, mutta on turha selittää niiden aiheuttavan jotain fundamentaalista työasioissa. Jos ihmiset osaavat yhteistyötaitoja edes kohtuullisesti, niillä mennään ja tehdään tuloksia henkilökemioista huolimatta. Toisaalta hyvätkään kemiat eivät auta, jos yhteistyö ei suju tai tavoitteet ovat kovin ristiriitaisia.

Olen taas ilkeä ja nostan esiin joitakin omapäisiä periaatteitani. Tämä on henkilökohtaista vain siinä mielessä, että tämä on puhtaasti minun näkemykseni. Ja perustuu paljolti omiin kokemuksiini vuosi(kymment)en kuluessa.

Kuvituskuva - 123rf.com

(Huono) kemia ei haittaa, jos tavoitteet ja keinot tavoitteiden saavuttamiseksi asettuvat edes jotakuinkin samaan haarukkaan. Projektissa tavoitteet, aikataulu ja vastuut ovat niitä keskeisiä asioita, joista pitää olla yhteinen käsitys. Erilaiset ihmiset tuovat projektiin samassa mitassa haasteita kuin rikkauttakin. Heikot yhteistyötaidot ja/tai huono asenne muita kohtaan tuovat vain haasteita ilman mahdollisuuksia. Olen tehnyt jokseenkin onnistuneesti yhteistyötä useampienkin sellaisten ihmisten kanssa, joiden kanssa en voisi kuuna päivänä kuvitellakaan ystävystyväni. Yhteinen tavoite ja yhteiset säännöt yhdistivät meidät kuitenkin tehtävissä melkein saumattomasti yhteen ;-) Projektin ajaksi siis.

Ystävien kanssa projektin tekeminen on haastellista, jos kaikki eivät ole yhtä työorientoituneita. Työorientoituneet keskittyvät ennen kaikkea tavoitteisiin ja pistävät työn ajaksi ystävyyden kakkossijalle. Ihmissuhdeorientoituneet odottavat liian usein ystävyyden ajavan työn tavoitteiden edelle. Siitä tulee ristiriitoja hyviinkin ihmissuhteisiin.

Itse kuulun noihin työorientoituneisiin - vaikka työ olisi mitä. Viime kädessä työ on tärkein ja minulle on tärkeää onnistua ja näyttää oma pystymiseni. Jos ystävyydet eivät kestä sitä, niin sille ei sitten voi mitään. Olen tässä mielessä kovasti ikävä ihminen. Haluan keskittyä työhön työn ehdoilla.

Joku projektipäällikkö aikanaan valitti siitä, että on saanut projektiin vain kokemattomia ja 'osaamattomia' tekijöitä. Toisaalta voisi ajatella, se onkin vain haaste, jonka mukaan työn tekemisen tyyliä pitää valita ja tehtäviä jakaa. Kunhan kaikki hyväksyvät sen. Kokemattomampi tiimin jäsen tarvitsee enemmän tukea ja vertaistekemistä, kokeneempi haluaa tilaa ja omaa rauhaa. Heidän kanssaan tehdään töitä eri tavoin.

Jotkut haluavat panostaa ja valmistautua kokouksiin etukäteen. Toiset eivät jaksa eivätkä viitsi. Se ei sinänsä haittaa, kun tilanne myönnetään. Tavoiteorientoituneena toivon tosin, että ei-valmistautuneet malttavat kuunnella ja vastaanottaa kokouksiin valmistautuneiden annin ennen kuin alkavat kyseenalaistaa ja ehdottaa omia lisäyksiään. Valmistautumista pitää kunnioittaa, muutenhan sitä ei tee kohta kukaan.

Projekteissa, kuten työelämässä muutenkin, tulee mielestäni käyttäytyä aikuisesti. Ottaa sopivasti vastuuta ja arvostaa muita. Puskasooloilu sopii johonkin ihan muualle. Kaikella on paikkansa.

Erilaisuuden sietämätön kireys

Erilaisuus on vahvuus - jos se osataan hyödyntää. Projektiryhmään päätyy tavallisesti erilaisia ihmisiä (toivottavasti). Jotta erilaisuus voisi olla voimavara, pitäisi kaikkien osapuolten pystyä jotakuinkin arvostavasti pystyä hyväksymään muut sellaisenaan. Vai pitäisikö? Missä menee hyvän käytöksen sekä muiden huomioon ottamisen ja reilusti omana itsenään olemisen raja?

Olen kokenut työssäni kausia, jolloin minun on pitänyt pysyä huomaamattomana ja sulautua taustatapetin väriin ja silti olen saanut kuulla olevani kurja, osaamaton ja sietämätön paha. Vastapainoksi olen myös kokenut kausia, jolloin oikeastaan kukaan ei tullut valittamaan eikä arvostelemaan, vaikka olin täysin oma itseni. Nyt nykyisessä tilanteessa haen tasapainoa itselleni rehellisenä olemisen ja työpaikalla muiden mahdollisimman vähän ärsyttämisen välillä.

© Damus | Dreamstime Stock Photos

Työpaikalla pitää saada olla oma itsensä - ainakin sopivassa mittakaavassa. Vaan täytyy myöntää, että minuakin ottaa toisinaan (ja uudemmankin kerran) pattiin ylilyönnit omana itsenään olemisessa - työpaikalla kun pitäisi kaikkien pystyä keskittymään siihen itse asiaan: työn tekemiseen. Liian kovalla äänellä kailottelu työhuoneeni vieressä tai yhteisessä kokoustilassa ylittää sietokykyni. Korvani eivät kestä moista meteliä eikä keskittymiskykyni riitä. Seinänaapuri kuuntelee musiikkia hyvillä kuulokkeilla ja hän keskittyy selvästi minua paremmin. Mutta eihän kuulokkeita voi ottaa mukaan kokoukseen...

Nauraminen on ihanaa - ainakin minun mielestäni. Mutta nauramisen kuunteleminen ei välttämättä ole aina yhtä mukavaa. Oman työstressin keskellä minua ainakin lievästi sanottuna ärsyttää, jos käytäviltä kuuluu pitkään jatkuvaa naurua. Puolen tunnin kohdalla alkaa kypsyttää jo kunnolla, parin tunnin jälkeen tekisi mieli mennä tarjoamaan osaa työstäni naurajille, jos ei ole mitään muuta tekemistä. Olen hirviö ja ilkeä. Kuulokkeet auttaisivat tähänkin...

Tyhjälle nauraminen (= kun tavallinen arkipuhe höystetään jatkuvilla naurunpyrähdyksillä) ja väärässä yhteydessä nauraminen ahdistavat minua aina. Ei kaikille asioille tarvitse nauraa eikä jokaisen lauseen jälkeen, etenkin, jos itse asiassa ei ole yhtään mitään hauskaa. Sitä paitsi nauramalla mitätöidään paljon: "Oletpas sinä tehnyt hyvää työtä! Hih-hih-hih-hih-hih-hih-hii..." Olenko? Ei kuulosta siltä.

Olen viime aikoina ollut itsekkäästi sellainen oma itseni kuin työssä jaksan olla. Olen pyrkinyt positiivisuuteen, joten olen yrittänyt vaihtaa jatkuvan valittamisen johonkin käyttökelpoisempaan. Tiedän, ettei tyylini ilahduta kaikkia, mutta minä olen tarvinnut ja ansainnut tämän itsekkään jaksoni. Nyt olen siinä vaiheessa, että voisin tulla vastaan.

kuvituskuva: 123rf.com

Ketä ja kuinka paljon pitäisi miellyttää? Millainen ärsyttäminen on liikaa? Nauran itsekin parhaimmillani (?) paljon ja se ainakin on joidenkin mielestä kovasti epäsopivaa, olen saanut palautetta. Ja vaikka palaute tuntuu ikävältä, on totta, että voisin hillitä itseäni, jos vähänkään yrittäisin. Itse asiassa lapsena eräs lähiaikuinen muistutteli minua toistuvasti siitä, kuinka rumaa nauruni oli ja hän kehotti minua olemaan mieluummin nauramatta kokonaan. Ja minähän olin, kunnes seuraavan kerran hairahduin ja sain uuden muistutuksen samasta asiasta. Vaan loppuihan se nauru lopulta ja niin himmeni ilokin. Onneksi (?) olen oppinut aikuisena nauramaan ja iloitsemaan uudestaan.

Tiedän senkin, että huumorini tuppaa olemaan mustaa tai ainakin tumman harmaata. Tai sitten se on niin sanottua puujalkahuumoria, huonoa huumoria kuulemma sekin. Haluaisin säilyttää nuo itselleni tärkeät ilonkipinäni, mutta jos ne ärsyttävät muita yhtä paljon kuin kovaäänisyys ja jatkuva turhan nauraminen minua, teen mielelläni asialle jotain. En tietenkään halua ärsyttää muita enempää kuin on pakko.

Vaan missä menee se raja omana itsenään olemisen ja hyvien työpaikkatapojen välillä? Kaikkia en miellytä koskaan, vaikka se niin mukavaa olisikin. Jotkut myötäilevät työpaikalla kaikkia muita, jotkut taas eivät ketään tai korkeintaan esimiehiään. Kenen pitää joustaa ja kenen ei?

Erilaisuuden sietäminen, hyödyntämisestä puhumattakaan ei ole helppoa. Mitä hyvältä työpaikkakäyttäytymiseltä voi vaatia? Onko kovaäänisellä isompi oikeus toteuttaa itseään jatkamalla kovaäänisyyttään vai hiljaisuutta kaipaavalla toteuttaa omaa hiljaisuuden kaipuutaan? Voiko kahvihuoneessa elää kovaäänisemmin kuin toimiston käytävillä vai onko sielläkin kaikilla oikeus hiljaisuuteen? Millainen huumori saa päästä suusta ilmoille ja mikä on jo sopimatonta? Onko asemalla merkitystä siihen, kuinka paljon muita pitää ottaa huomioon? Silloin, kun minä aikanaan sain tehdä töitä ilman toistuvaa palautetta tyylistäni ja persoonastani, olin johtotehtävissä. Ei siis ollut sattumaa, että sain olla ihan oma itseni.