maanantai 16. maaliskuuta 2015

Ihanaa suoritusvapaata viikkoa :-)

Univelkani on hankittu pitkän ajan kuluessa eikä se näytä paranevan pikakeinoilla. Tein siis viikonloppuna myönnytyksiä ja luovuin monesta mukavasta jutusta vain nukkuakseni. Ja kyllä sitä unta riitti. Olisi riittänyt enemmänkin kuin mitä sitä itselleni soin... ;-)

Olen suorittaja. Luulen nykyään suorittavani vähemmän kuin aikaisemmin, mutta huomaan koukuttuvani suorittamiseen edelleenkin todella herkästi. Ikävää on, kun itselle rakas asia muuttuu suorittamiseksi. Mielihyvää ja elämän laatua alkaa optimoimaan suorittamalla ja itseä tulee kuvainnollisesti ruoskittua kaikesta siitä, mitä ei saa tehtyä. Rakkaasta asiasta voi silloin tulla painolasti.

Yritin viikonloppuna taiteilla mielihyvän, suorittamisen, intohimon ja luopumisen välimaastossa. Enkä yhtään tiedä, onnistuinko. (Tässä se suorittaminen taas nousee esiin...)

Lepäsin kuitenkin enemmän kuin tavallisesti. Se on hyvä asia, sillä lepo tuli tarpeeseen. Maltoin nauttia myös pelkästä aurinkoisessa ulkoilmassa olemisesta, vaikka se kamera roikkuikin siinä kaulalla. Maltoin kuunnella ja odottaa. Ne eivät suju minulta itsekseen ja luonnostaan. Kuunteleminen on minulle helppoa, kun jollain on jotain asiaa. Mutta hiljaisuuden kuunteleminen ja sen odottaminen, että jotain saattaisi kuulua jostain, on edelleen vaikeaa. Mieli askaroi sen kimpussa, mitä kaikkea tehokasta tuona odotusaikana voisi saadakaan aikaan...

Hiljaisuuden ja luonnon äänien kuuntelu, niihin keskittyminen ja hiljentyminen nostavat ainakin minulla ajatukset vähän isommalle tasolle. Kyse ei ole enää minusta ja minuun liittyvistä asioista. Minusta tuleekin pienen pieni osanen kaiken luonnon ihmeellisyyden keskellä - tai reunalla. Sen ymmärtäminen rauhoittaa ja tekee hyvää. Minun suorittamiseni ei sittenkään ratkaise kaikkea... Vaikka silläkin on tietenkin oma merkityksensä...

Näillä ajatuksilla viikko alkaa. Jatkukoon se aurinkoisilla fiiliksillä ja positiivisilla ajatuksilla, jopa teoilla :-) Ihanaa tätä viikkoa!


6 kommenttia:

  1. Huomasin itsekin tuon suorittamisen, kun lähdin vapaaehtoistyöhön... sen piti olla mukavaa, mutta siitä tulikin TYÖtä. Ja nyt on tosiaan ollu semmoset ilmat ja lintuja liikkeellä, että olis ollu kiva vaan seisoa ja kuunnella ja katella, mutta koirat hermostuu heti jos pysähtyy pidemmäksi aikaa, ja ilman koiria taas tuntuu turhalta ulkoilla...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Vapaaehtoisia juttuja pitäisi aina palautella maan pinnalle. Muistutella itselleen, miksi niitä tekee ja miksi niistä nauttii...

      Koira malttaa varmaan yksinään odotella paremmin kuin kaverin kanssa. Kaverin kanssa on helppo innostua ja iloita touhuamalla :-) Meidän pieni koiruliini pysähtyy alun jälkeen mielellään välillä istumaan ja lepäämään. Kun remmin laittaa kiertämään jalan alta, niin sen pienet liikahduksetkaan eivät häiritse kamerakättä :-)

      Poista
  2. Täällä yksi suorittaja. Olen koittanut nyt jättää suorittamista kun tk-eläkkeelle pääsin, ei se niin vaan jää. Mutta metsässä vaikkapa joskus pysähdyn ja kuuntelen luontoa ja hiljaisuutta. Rauhoitun paikalleni.
    Mitäköhän tuo mustarastas mietti...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Eihän suorittaja muuksi muutu. Mutta ääripäitä siitä saa hiottua, kun oikein harjoittelee :-)

      Minulle metsä on positiivisessa mielessä varsin tuore tuttavuus. Lapsuudesta muistan hyttyset, paarmat ja käärmeetkin. Nytkään en nauti metsässä olosta keskikesällä, mutta onneksi kaikkea ei tarvitse tehdä kaikkina vuodenaikoina :-)

      Poista
  3. Vastaukset
    1. Niin se on, jos huomaa antaa sille tilaisuuden... :-)

      Poista

Kiitos, kun kommentoit :-)